The Tell-Tale Brain by V.S Ramachandran

Psykologian harrastelijaopiskelijalle on tietysti mahdotonta olla poistamatta näinkin himoittavasti takakannessa kuvailtua opusta:

....Taking us to the frontiers of neurology, through stories that are by turns moving, funny and disturbing but always informative and utterly fascinating, The Tell-Tale brain reveals what the most extreme pathologies can teach about human nature.

Joten kassan kautta lentokenttäshopista ulos, muuta ei voinut.


Kirjassa käydään läpi tekijän pitkän tutkimusuran varrella keräämiä havaintoja aivoista ja niiden toiminnasta. Se kuvailee ja avaa niin haamuraajojen omituista oireyhtymää, aina yhtä kiehtovaa synestesiaa, kielen kehittymistä, tietoisuuden ja luovuuden ilmentymiä ja lähtökohtia. Kirjoittaja on asiantuntija alallaan ja tiedemies henkeen ja vereen, mutta teksti on kirjoitettu sellaiselle, jolla ei mahdollisesti ole paljonkaan kokemusta aihealueesta. Se on ymmärrettävää tiettyyn pisteeseen asti ja allekirjoittanut kylmästi hyppeli niiden kohtien yli, joiden hahmottamista ei tradenomin opinnoissa juuri korostettu. Se ei haitannut lainkaan; perusidean löytäminen oli helppoa ja samalla pyörryttävän kiihdyttävää. V.S Ramachandran ei kaihda pitkällekään ulottuvien päätelmien tekemistä ja arvailee rohkeasti mitä alustavat tutkimustulokset voisivat tarkoittaa. Kaunokirjallisuus ja tieteellisyys yhdistyvät mielettömään elämän kauneuden kokemisen ymmärtämiseen ja ymmärtämättömyyden ymmärtämiseen, kun kuvaillaan sitä, miksi meistä on tullut olentoja, jotka niin vahvasti reagoivat taiteeseen ja esteettisyyteen ja siihen toiminnassaan pyrkivät.

V.S Ramachandran on myös peilineuronifani. Nuo neuronit, joita hän vaatimattomasti kutsuu sivilisaation rakentajiksi (the neurons that shaped civilization) löytyvät hänen mukaansa niin myötätunnon ja sitä kautta ihmisyyden ja ihmiseksi oppimisen takaa ja niiden häiriöt selittävät monen monituisia oireyhtymiä, ei vähimpänä autismia. Peilineuronit ja niiden perustalle luodut teoriat ovat tämän hetken muoti-ilmiö ja hermosoluperheen lempilapsia ja sen takia niiden laajaa käyttöä kaiken selityksenä on kritisoitu ja myös vähäisen tutkimustiedon takia ei koko tiedeyhteisö ole täysin samaa mieltä niiden merkityksestä Harrastelijana en mene tähän syvemmin, kuin mainitsemalla, että hartaalla mielenkiinnolla seuraan tulevaisuuden tutkimustyön tarjoamia tietohippusia näistä äärimmäisen kiehtovista soluista ja niiden vaikutuksesta siihen miten me ihmispolot tätä maailmaa yritämme ymmärtää.


V.S Ramachandran on aika jehu neurologien khuuleissa piireissä. Hän on, pardon now vaan tulee löntööksi kun en ole ihan varma miten nämä kaikki termit oikeaoppisesti härmälle kääntyvät, Director of the Center for Brain Cognition, Distinguished Professor with Psychology Department and Neurosciences Program at the University of California and adjunct professor of biology at the Salk Institute. Siinä on miehen titteleillä mittaa, jollen sanoisi, ja onpahan herra muutaman uraauurtavan tutkimuksen pakertanut kasaan ja on auktoriteetti mm. haamuraaja-ilmiön (a.k.a aavekipu) ja synestesian alalla.

Tähän kirjaan tulen palaamaan vielä, jahka opiskeluni edistyvät ja uskon saavani teoksesta paljon enemmän irti kun plakkarissa on tuota ymmärrystä ja sanastoa alalta ripauksen enemmän kuin tällä hetkellä. Senkään takia en tässä arvostelussa avannut teorioita sen enempää; niiden sulatteluun menee tovin verran. Mutta tämä sopii ehdottomasti kaikille, koska, lyhyesti, meillä kaikilla on aivot. Enough said.