Tässä ensimmäinen uuden järjestyksen arvostelu, kirjasta joka ei löydy kesän luettavien listalta, mutta ansaitsee silti katsauksen.
Mikä?
Tekijä: Rudolph Nelson
Nimi: Maynard & Jennica
Pokkari
Julkaistu vuonna 2008, julkaisija Harper CollinsPublishers, Harper Perennial
Kieli: Englanti
Ostettu: Akateemisen kirjakaupan vihoviimeisestä alelaarista, hintaa tuli huimat 2,50 €.
Mitä?
Kirjassa on todella monta kertojaa, mutta pääkertojina toimivat keskuspelurit eli Maynard, haahuileva new yorkilainen taiteilija ja länsirannikolta kotoisin oleva herkkä ja tarkka Jennica, joiden tarinan toistensa kohtaamisesta eteenpäin ja hiukan taaksepäinkin käydään läpi syyskuun 2001 tapahtumien antaessa tarinalle taustan.
Sinänsä synkästä ajallisesta sijoittumisesta huolimatta kirja on kevyt ja viihdyttävä, yhden parisuhteen tarina. Se on kirjoitettu vetävästi, mutta ihan takakannen lupaamiin huutonauruihin asti en päässyt. Aika monta teemaa on saatu mahdutettua vajaaseen 300 sivuun ja jotkut hahmoista jäävät auttamatta tylsiksi karikatyyreiksi. Maynardin ja Jennican hahmoista saa hyvän ja kokonaisen kuvan, mutta esimerkiksi Maynardin sekopäisen venäläis-saksalais-israelilaisen ex-vaimon kohellukset olisi voinut jättää suosiolla pois, eikä tarina olisi siitä juuri kärsinyt. Eri kertojanäänet ovat kuitenkin tämän kirjan juju ja niitä on käytetty aika mallikkaasti, tosin joskus tuli mieleen, että kikkailu on itsetarkoitus.
Henkilökohtaisen lukemiskokemuksen attribuutit
Pidin paljon siitä, miten kirjassa käsiteltiin 9/11-traumaa ja tapahtumia. Vaikka maailmassa tapahtuisi mitä, ihmisillä on kuitenkin arki elettävänä, eivät kaikki amerikkalaiset tapahtuman saatossa verhonneet itseään Amerikan lippuun ja Raamattuun. Terroristi-iskut eivät kuitenkaan mielestäni vie tarinasta kovinkaan suurta osaa, ikäänkuin se olisi vain sattunut tapahtumaan tuohon aikaan.
Kirja on nopeaa luettavaa, mikä kielii nautittavuudesta. Mikään mieleenpainuva juttu tämä ei sen sijaan ole. Luin kirjan parissa päivässä heinäkuun lopussa ja nyt jo tekee tiukkaa miettiä, että mistä tässä nyt oikein olikaan kysymys. Tulen kyllä seuraamaan Delsonin edesottamuksia vastakin, uskon, että hepulla saattaa olla vielä rahkeita pariin muuhunkin vetävään kirjaan.
Konteksti
Tämän kirjan luettuaan oli mielenkiintoista tarttua tällä hetkellä luettavana olevaan Jonathan Safran Foerin Extremely Loud and Incredibly Close-teokseen, joka kertoo suunnilleen samasta ajasta ja paikasta, Manhattan 2000-luvun alkupuolella, mutta aivan täydellisen eri kantilta. Näitä tullaan vielä näkemään ja lukemaan, kun kaksoistornien kaatumisesta on jo kymmenen vuotta ja mitä kauemmas tapahtuma jää, sitä hanakammin sen aiheuttamia yhteiskunnallisia väristyksiä aletaan analysoida.
Kirjan lopussa oli myös kaikenlaista ekstramateriaalia, kuten kirjailijan haastattelu, suosituksia muista kirjoista (ja nyt itse asiassa huomasin, että tuo Foer löytyy listalta myös...), ote Delsonin uudesta kirjasta. Tässä tapauksessa tämä markkinointihöttö ei ärsyttänyt minua niin paljon, mutta seuraavassa arvostelussa tulen puuttumaan asiaan enemmän.
Amerikkalaisen nykykirjallisuuden ystäville voi suositella tätä eräänlaisena välipalana ja lupauksena hienosta tulevaisuudesta.
tiistai 9. elokuuta 2011
lauantai 6. elokuuta 2011
Kerrostelun rakenteen sietämättömästä keveydestä
Pitkään on itänyt mieleni pohjissa ajatus siitä, että näihin arvosteluihin tulisi saada jonkinlainen rakenne. Uskon, että tämä on yleinen vaiva tässä vaiheessa (kirja)blogistin kehityskaarta. Rakenteen kautta voisi vähän arvottaa eri osioita ja jopa vertailla eri teoksia keskenään tietyiltä, määrätyiltä kanteilta. Ensin pitää kuitenkin miettiä, mitä tarkoitusta arvostelut ja ylipäätään koko blogi ovat olemassa.
Ihan ensin päätän kuitenkin luopua sanasta arvostelu. Mikä minä olen arvostelemaan muiden kirjoittamia kirjoja, kun en niiden kirjoittamisesta mitään tiedä. Lasten kasvatuksestakaan en juuri ympäripyöreitä enemmän sano, kun ei omia kersoja ole tullut maailmaan pykättyä. Kirjallinen tuotokseni kattaa vain ja ainoastaan 9-vuotiaana rykäistyn runon Suomen vuodenajoista, joka julkaistiin Helsinki Today -lehdessä. Se oli jopa 9-vuotiaan tekeleeksi aivan helvetin huono ja pääsi lehteen vain siksi, että sitä päätoimitti isoäitini. Että mä mitään arvostele. Minä vain kerron, niistä kirjoista joita olen lukenut. Eli kerrostelen... Menköön nyt paremman puutteessa, keksin ehkä paremman myöhemmin.
Tämä blogi toimii tällä hetkellä lähinnä kirjoittajansa innoittajana analysoida luettuja kirjoja hiukan syvemmin kuin aikaisemmin. Se toimii myös pään ulkopuolisena muistireservinä, jotta luettuihin kirjoihin ja niiden synnyttämiin fiilareihin voisi palata myöhemmin ja saada hiukan tarkempaa kuvaa siitä miltä mikäkin tuntui, ettei tarvitsisi luottaa vain hatariin mielikuviin. Mutta jos blogi olisi vain tätä tarkoitusta varten, voisin kirjoitella sitä papyruksille kotini lempeässä hämärässä ja piilottaa liuskat päivän päätteeksi muiden katseilta. Julkista blogia ei kuitenkaan kirjoita vain itselleen, vaan haluan, että satunnainen tai määrätty kirjanystävä saisi teksteistä kontekstia omille pohdinnoilleen ja ehkä jopa vinkkejä siitä, mitä seuraavaksi kannattaisi lukea. Tätäkin tarkoitusta monissa muissa blogeissa käytetty vakiorakenne palvelisi.
Itse luen muutamasta eri syystä. Ihan ensiksi siksi, että se on helppoa. Kirja kulkee mukana kivasti, lukeminen ei Suomen Mainion PeruskouluLaitoksen ansiosta tai siitä huolimatta, ole tuottanut vaikeuksia sitten syksyn 1989 ja kirjan taakse voi myös paeta kaikenlaista: lentokoneessa viereen istuvaa ylisosiaalistajaa, yksin ravintolassa einehtivää naishenkilöä vaklaavia tukareita, pahaa maailmaa, kohmeloa, häiritseviä ajatuksia pahasta maailmasta ja kohmelosta, puistossa sinapit rinnuksilla heiluvaa puolipervoa hakaniemensetää, you name it. Olen jokseenkin aktiivishaasteellinen, a.k.a laiska, ja helpot asiat pakostikin kiehtovat. Helppo ei ole paha. Elämä on ihan tarpeeksi vaikeaa, ilman sen tahallista vaikeuttamista.
Luen myös oppiakseni uutta, tosin väkisin opettelu aiheesta joka ei oikeasti kiinnosta, ei ole ikinä onnistunut. Viime aikoina lukulistaa ovat hallinneet tietokirjat, mikä on eri hauskaa, mutta vastapainoksi tarvitsee myös kunnon fiktiota. Siitäkin oppii. Esimerkiksi vampyyreista. Jos joku nyt niistä jotain lukee.
Luen myös, koska nautin siitä. Hyvä kirja on hieno pako maailmasta ja vaikka oma elämä olisikin mallillaan, harvalle tekee pieni eskapismi pahaa. Sitä ihminen tekee, mistä nauttii. Toivoisin tietysti välillä, että nauttisin ulkoilmaelämästä, spinningistä ja imuroinnista, mutta on kirjojen lukemisesta nauttiminen nyt kuitenkin parempi kuin esimerkiksi eläkeläisten ammuskelu parvekkeelta tai crackin poltto. Kuulemma.
Eli summa summarum:
Blogin tarkoitus on antaa vinkkejä siitä mitä kannattaisi lukea tai antaa näkökulma sellaiseen teokseen joka on tullut jo luettua. Se analysoi kirjoja, joita luetaan siksi, että se on helppoa, niistä voi oppia ja niistä nautitaan.
Kerrostuksen (kerrostelun (?) rakenteeseen tulisi siis sisällyttää seuraavat osiot:
opettava
helppo
Tästä siis lähdetään. Aika samanlaiseksihan tämä muotoitui kuin monessa muussa blogissa, mutta jos perustelee, niin saa tehdä. Ensimmäinen uuden rakenteen kerrostuma (kerrostelu, kerroksinen ?) tulee pian.
Ihan ensin päätän kuitenkin luopua sanasta arvostelu. Mikä minä olen arvostelemaan muiden kirjoittamia kirjoja, kun en niiden kirjoittamisesta mitään tiedä. Lasten kasvatuksestakaan en juuri ympäripyöreitä enemmän sano, kun ei omia kersoja ole tullut maailmaan pykättyä. Kirjallinen tuotokseni kattaa vain ja ainoastaan 9-vuotiaana rykäistyn runon Suomen vuodenajoista, joka julkaistiin Helsinki Today -lehdessä. Se oli jopa 9-vuotiaan tekeleeksi aivan helvetin huono ja pääsi lehteen vain siksi, että sitä päätoimitti isoäitini. Että mä mitään arvostele. Minä vain kerron, niistä kirjoista joita olen lukenut. Eli kerrostelen... Menköön nyt paremman puutteessa, keksin ehkä paremman myöhemmin.
Tämä blogi toimii tällä hetkellä lähinnä kirjoittajansa innoittajana analysoida luettuja kirjoja hiukan syvemmin kuin aikaisemmin. Se toimii myös pään ulkopuolisena muistireservinä, jotta luettuihin kirjoihin ja niiden synnyttämiin fiilareihin voisi palata myöhemmin ja saada hiukan tarkempaa kuvaa siitä miltä mikäkin tuntui, ettei tarvitsisi luottaa vain hatariin mielikuviin. Mutta jos blogi olisi vain tätä tarkoitusta varten, voisin kirjoitella sitä papyruksille kotini lempeässä hämärässä ja piilottaa liuskat päivän päätteeksi muiden katseilta. Julkista blogia ei kuitenkaan kirjoita vain itselleen, vaan haluan, että satunnainen tai määrätty kirjanystävä saisi teksteistä kontekstia omille pohdinnoilleen ja ehkä jopa vinkkejä siitä, mitä seuraavaksi kannattaisi lukea. Tätäkin tarkoitusta monissa muissa blogeissa käytetty vakiorakenne palvelisi.
Itse luen muutamasta eri syystä. Ihan ensiksi siksi, että se on helppoa. Kirja kulkee mukana kivasti, lukeminen ei Suomen Mainion PeruskouluLaitoksen ansiosta tai siitä huolimatta, ole tuottanut vaikeuksia sitten syksyn 1989 ja kirjan taakse voi myös paeta kaikenlaista: lentokoneessa viereen istuvaa ylisosiaalistajaa, yksin ravintolassa einehtivää naishenkilöä vaklaavia tukareita, pahaa maailmaa, kohmeloa, häiritseviä ajatuksia pahasta maailmasta ja kohmelosta, puistossa sinapit rinnuksilla heiluvaa puolipervoa hakaniemensetää, you name it. Olen jokseenkin aktiivishaasteellinen, a.k.a laiska, ja helpot asiat pakostikin kiehtovat. Helppo ei ole paha. Elämä on ihan tarpeeksi vaikeaa, ilman sen tahallista vaikeuttamista.
Luen myös oppiakseni uutta, tosin väkisin opettelu aiheesta joka ei oikeasti kiinnosta, ei ole ikinä onnistunut. Viime aikoina lukulistaa ovat hallinneet tietokirjat, mikä on eri hauskaa, mutta vastapainoksi tarvitsee myös kunnon fiktiota. Siitäkin oppii. Esimerkiksi vampyyreista. Jos joku nyt niistä jotain lukee.
Luen myös, koska nautin siitä. Hyvä kirja on hieno pako maailmasta ja vaikka oma elämä olisikin mallillaan, harvalle tekee pieni eskapismi pahaa. Sitä ihminen tekee, mistä nauttii. Toivoisin tietysti välillä, että nauttisin ulkoilmaelämästä, spinningistä ja imuroinnista, mutta on kirjojen lukemisesta nauttiminen nyt kuitenkin parempi kuin esimerkiksi eläkeläisten ammuskelu parvekkeelta tai crackin poltto. Kuulemma.
Eli summa summarum:
Blogin tarkoitus on antaa vinkkejä siitä mitä kannattaisi lukea tai antaa näkökulma sellaiseen teokseen joka on tullut jo luettua. Se analysoi kirjoja, joita luetaan siksi, että se on helppoa, niistä voi oppia ja niistä nautitaan.
Kerrostuksen (kerrostelun (?) rakenteeseen tulisi siis sisällyttää seuraavat osiot:
- Mikä kirja on kyseessä
- Mitä siinä käsitellään (pääpiirteittäin, ei spoilereita)
- Oliko se
opettava
helppo
- Konteksti
Tästä siis lähdetään. Aika samanlaiseksihan tämä muotoitui kuin monessa muussa blogissa, mutta jos perustelee, niin saa tehdä. Ensimmäinen uuden rakenteen kerrostuma (kerrostelu, kerroksinen ?) tulee pian.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)