Tässä ensimmäinen uuden järjestyksen arvostelu, kirjasta joka ei löydy kesän luettavien listalta, mutta ansaitsee silti katsauksen.
Mikä?
Tekijä: Rudolph Nelson
Nimi: Maynard & Jennica
Pokkari
Julkaistu vuonna 2008, julkaisija Harper CollinsPublishers, Harper Perennial
Kieli: Englanti
Ostettu: Akateemisen kirjakaupan vihoviimeisestä alelaarista, hintaa tuli huimat 2,50 €.
Mitä?
Kirjassa on todella monta kertojaa, mutta pääkertojina toimivat keskuspelurit eli Maynard, haahuileva new yorkilainen taiteilija ja länsirannikolta kotoisin oleva herkkä ja tarkka Jennica, joiden tarinan toistensa kohtaamisesta eteenpäin ja hiukan taaksepäinkin käydään läpi syyskuun 2001 tapahtumien antaessa tarinalle taustan.
Sinänsä synkästä ajallisesta sijoittumisesta huolimatta kirja on kevyt ja viihdyttävä, yhden parisuhteen tarina. Se on kirjoitettu vetävästi, mutta ihan takakannen lupaamiin huutonauruihin asti en päässyt. Aika monta teemaa on saatu mahdutettua vajaaseen 300 sivuun ja jotkut hahmoista jäävät auttamatta tylsiksi karikatyyreiksi. Maynardin ja Jennican hahmoista saa hyvän ja kokonaisen kuvan, mutta esimerkiksi Maynardin sekopäisen venäläis-saksalais-israelilaisen ex-vaimon kohellukset olisi voinut jättää suosiolla pois, eikä tarina olisi siitä juuri kärsinyt. Eri kertojanäänet ovat kuitenkin tämän kirjan juju ja niitä on käytetty aika mallikkaasti, tosin joskus tuli mieleen, että kikkailu on itsetarkoitus.
Henkilökohtaisen lukemiskokemuksen attribuutit
Pidin paljon siitä, miten kirjassa käsiteltiin 9/11-traumaa ja tapahtumia. Vaikka maailmassa tapahtuisi mitä, ihmisillä on kuitenkin arki elettävänä, eivät kaikki amerikkalaiset tapahtuman saatossa verhonneet itseään Amerikan lippuun ja Raamattuun. Terroristi-iskut eivät kuitenkaan mielestäni vie tarinasta kovinkaan suurta osaa, ikäänkuin se olisi vain sattunut tapahtumaan tuohon aikaan.
Kirja on nopeaa luettavaa, mikä kielii nautittavuudesta. Mikään mieleenpainuva juttu tämä ei sen sijaan ole. Luin kirjan parissa päivässä heinäkuun lopussa ja nyt jo tekee tiukkaa miettiä, että mistä tässä nyt oikein olikaan kysymys. Tulen kyllä seuraamaan Delsonin edesottamuksia vastakin, uskon, että hepulla saattaa olla vielä rahkeita pariin muuhunkin vetävään kirjaan.
Konteksti
Tämän kirjan luettuaan oli mielenkiintoista tarttua tällä hetkellä luettavana olevaan Jonathan Safran Foerin Extremely Loud and Incredibly Close-teokseen, joka kertoo suunnilleen samasta ajasta ja paikasta, Manhattan 2000-luvun alkupuolella, mutta aivan täydellisen eri kantilta. Näitä tullaan vielä näkemään ja lukemaan, kun kaksoistornien kaatumisesta on jo kymmenen vuotta ja mitä kauemmas tapahtuma jää, sitä hanakammin sen aiheuttamia yhteiskunnallisia väristyksiä aletaan analysoida.
Kirjan lopussa oli myös kaikenlaista ekstramateriaalia, kuten kirjailijan haastattelu, suosituksia muista kirjoista (ja nyt itse asiassa huomasin, että tuo Foer löytyy listalta myös...), ote Delsonin uudesta kirjasta. Tässä tapauksessa tämä markkinointihöttö ei ärsyttänyt minua niin paljon, mutta seuraavassa arvostelussa tulen puuttumaan asiaan enemmän.
Amerikkalaisen nykykirjallisuuden ystäville voi suositella tätä eräänlaisena välipalana ja lupauksena hienosta tulevaisuudesta.
tiistai 9. elokuuta 2011
lauantai 6. elokuuta 2011
Kerrostelun rakenteen sietämättömästä keveydestä
Pitkään on itänyt mieleni pohjissa ajatus siitä, että näihin arvosteluihin tulisi saada jonkinlainen rakenne. Uskon, että tämä on yleinen vaiva tässä vaiheessa (kirja)blogistin kehityskaarta. Rakenteen kautta voisi vähän arvottaa eri osioita ja jopa vertailla eri teoksia keskenään tietyiltä, määrätyiltä kanteilta. Ensin pitää kuitenkin miettiä, mitä tarkoitusta arvostelut ja ylipäätään koko blogi ovat olemassa.
Ihan ensin päätän kuitenkin luopua sanasta arvostelu. Mikä minä olen arvostelemaan muiden kirjoittamia kirjoja, kun en niiden kirjoittamisesta mitään tiedä. Lasten kasvatuksestakaan en juuri ympäripyöreitä enemmän sano, kun ei omia kersoja ole tullut maailmaan pykättyä. Kirjallinen tuotokseni kattaa vain ja ainoastaan 9-vuotiaana rykäistyn runon Suomen vuodenajoista, joka julkaistiin Helsinki Today -lehdessä. Se oli jopa 9-vuotiaan tekeleeksi aivan helvetin huono ja pääsi lehteen vain siksi, että sitä päätoimitti isoäitini. Että mä mitään arvostele. Minä vain kerron, niistä kirjoista joita olen lukenut. Eli kerrostelen... Menköön nyt paremman puutteessa, keksin ehkä paremman myöhemmin.
Tämä blogi toimii tällä hetkellä lähinnä kirjoittajansa innoittajana analysoida luettuja kirjoja hiukan syvemmin kuin aikaisemmin. Se toimii myös pään ulkopuolisena muistireservinä, jotta luettuihin kirjoihin ja niiden synnyttämiin fiilareihin voisi palata myöhemmin ja saada hiukan tarkempaa kuvaa siitä miltä mikäkin tuntui, ettei tarvitsisi luottaa vain hatariin mielikuviin. Mutta jos blogi olisi vain tätä tarkoitusta varten, voisin kirjoitella sitä papyruksille kotini lempeässä hämärässä ja piilottaa liuskat päivän päätteeksi muiden katseilta. Julkista blogia ei kuitenkaan kirjoita vain itselleen, vaan haluan, että satunnainen tai määrätty kirjanystävä saisi teksteistä kontekstia omille pohdinnoilleen ja ehkä jopa vinkkejä siitä, mitä seuraavaksi kannattaisi lukea. Tätäkin tarkoitusta monissa muissa blogeissa käytetty vakiorakenne palvelisi.
Itse luen muutamasta eri syystä. Ihan ensiksi siksi, että se on helppoa. Kirja kulkee mukana kivasti, lukeminen ei Suomen Mainion PeruskouluLaitoksen ansiosta tai siitä huolimatta, ole tuottanut vaikeuksia sitten syksyn 1989 ja kirjan taakse voi myös paeta kaikenlaista: lentokoneessa viereen istuvaa ylisosiaalistajaa, yksin ravintolassa einehtivää naishenkilöä vaklaavia tukareita, pahaa maailmaa, kohmeloa, häiritseviä ajatuksia pahasta maailmasta ja kohmelosta, puistossa sinapit rinnuksilla heiluvaa puolipervoa hakaniemensetää, you name it. Olen jokseenkin aktiivishaasteellinen, a.k.a laiska, ja helpot asiat pakostikin kiehtovat. Helppo ei ole paha. Elämä on ihan tarpeeksi vaikeaa, ilman sen tahallista vaikeuttamista.
Luen myös oppiakseni uutta, tosin väkisin opettelu aiheesta joka ei oikeasti kiinnosta, ei ole ikinä onnistunut. Viime aikoina lukulistaa ovat hallinneet tietokirjat, mikä on eri hauskaa, mutta vastapainoksi tarvitsee myös kunnon fiktiota. Siitäkin oppii. Esimerkiksi vampyyreista. Jos joku nyt niistä jotain lukee.
Luen myös, koska nautin siitä. Hyvä kirja on hieno pako maailmasta ja vaikka oma elämä olisikin mallillaan, harvalle tekee pieni eskapismi pahaa. Sitä ihminen tekee, mistä nauttii. Toivoisin tietysti välillä, että nauttisin ulkoilmaelämästä, spinningistä ja imuroinnista, mutta on kirjojen lukemisesta nauttiminen nyt kuitenkin parempi kuin esimerkiksi eläkeläisten ammuskelu parvekkeelta tai crackin poltto. Kuulemma.
Eli summa summarum:
Blogin tarkoitus on antaa vinkkejä siitä mitä kannattaisi lukea tai antaa näkökulma sellaiseen teokseen joka on tullut jo luettua. Se analysoi kirjoja, joita luetaan siksi, että se on helppoa, niistä voi oppia ja niistä nautitaan.
Kerrostuksen (kerrostelun (?) rakenteeseen tulisi siis sisällyttää seuraavat osiot:
opettava
helppo
Tästä siis lähdetään. Aika samanlaiseksihan tämä muotoitui kuin monessa muussa blogissa, mutta jos perustelee, niin saa tehdä. Ensimmäinen uuden rakenteen kerrostuma (kerrostelu, kerroksinen ?) tulee pian.
Ihan ensin päätän kuitenkin luopua sanasta arvostelu. Mikä minä olen arvostelemaan muiden kirjoittamia kirjoja, kun en niiden kirjoittamisesta mitään tiedä. Lasten kasvatuksestakaan en juuri ympäripyöreitä enemmän sano, kun ei omia kersoja ole tullut maailmaan pykättyä. Kirjallinen tuotokseni kattaa vain ja ainoastaan 9-vuotiaana rykäistyn runon Suomen vuodenajoista, joka julkaistiin Helsinki Today -lehdessä. Se oli jopa 9-vuotiaan tekeleeksi aivan helvetin huono ja pääsi lehteen vain siksi, että sitä päätoimitti isoäitini. Että mä mitään arvostele. Minä vain kerron, niistä kirjoista joita olen lukenut. Eli kerrostelen... Menköön nyt paremman puutteessa, keksin ehkä paremman myöhemmin.
Tämä blogi toimii tällä hetkellä lähinnä kirjoittajansa innoittajana analysoida luettuja kirjoja hiukan syvemmin kuin aikaisemmin. Se toimii myös pään ulkopuolisena muistireservinä, jotta luettuihin kirjoihin ja niiden synnyttämiin fiilareihin voisi palata myöhemmin ja saada hiukan tarkempaa kuvaa siitä miltä mikäkin tuntui, ettei tarvitsisi luottaa vain hatariin mielikuviin. Mutta jos blogi olisi vain tätä tarkoitusta varten, voisin kirjoitella sitä papyruksille kotini lempeässä hämärässä ja piilottaa liuskat päivän päätteeksi muiden katseilta. Julkista blogia ei kuitenkaan kirjoita vain itselleen, vaan haluan, että satunnainen tai määrätty kirjanystävä saisi teksteistä kontekstia omille pohdinnoilleen ja ehkä jopa vinkkejä siitä, mitä seuraavaksi kannattaisi lukea. Tätäkin tarkoitusta monissa muissa blogeissa käytetty vakiorakenne palvelisi.
Itse luen muutamasta eri syystä. Ihan ensiksi siksi, että se on helppoa. Kirja kulkee mukana kivasti, lukeminen ei Suomen Mainion PeruskouluLaitoksen ansiosta tai siitä huolimatta, ole tuottanut vaikeuksia sitten syksyn 1989 ja kirjan taakse voi myös paeta kaikenlaista: lentokoneessa viereen istuvaa ylisosiaalistajaa, yksin ravintolassa einehtivää naishenkilöä vaklaavia tukareita, pahaa maailmaa, kohmeloa, häiritseviä ajatuksia pahasta maailmasta ja kohmelosta, puistossa sinapit rinnuksilla heiluvaa puolipervoa hakaniemensetää, you name it. Olen jokseenkin aktiivishaasteellinen, a.k.a laiska, ja helpot asiat pakostikin kiehtovat. Helppo ei ole paha. Elämä on ihan tarpeeksi vaikeaa, ilman sen tahallista vaikeuttamista.
Luen myös oppiakseni uutta, tosin väkisin opettelu aiheesta joka ei oikeasti kiinnosta, ei ole ikinä onnistunut. Viime aikoina lukulistaa ovat hallinneet tietokirjat, mikä on eri hauskaa, mutta vastapainoksi tarvitsee myös kunnon fiktiota. Siitäkin oppii. Esimerkiksi vampyyreista. Jos joku nyt niistä jotain lukee.
Luen myös, koska nautin siitä. Hyvä kirja on hieno pako maailmasta ja vaikka oma elämä olisikin mallillaan, harvalle tekee pieni eskapismi pahaa. Sitä ihminen tekee, mistä nauttii. Toivoisin tietysti välillä, että nauttisin ulkoilmaelämästä, spinningistä ja imuroinnista, mutta on kirjojen lukemisesta nauttiminen nyt kuitenkin parempi kuin esimerkiksi eläkeläisten ammuskelu parvekkeelta tai crackin poltto. Kuulemma.
Eli summa summarum:
Blogin tarkoitus on antaa vinkkejä siitä mitä kannattaisi lukea tai antaa näkökulma sellaiseen teokseen joka on tullut jo luettua. Se analysoi kirjoja, joita luetaan siksi, että se on helppoa, niistä voi oppia ja niistä nautitaan.
Kerrostuksen (kerrostelun (?) rakenteeseen tulisi siis sisällyttää seuraavat osiot:
- Mikä kirja on kyseessä
- Mitä siinä käsitellään (pääpiirteittäin, ei spoilereita)
- Oliko se
opettava
helppo
- Konteksti
Tästä siis lähdetään. Aika samanlaiseksihan tämä muotoitui kuin monessa muussa blogissa, mutta jos perustelee, niin saa tehdä. Ensimmäinen uuden rakenteen kerrostuma (kerrostelu, kerroksinen ?) tulee pian.
keskiviikko 20. heinäkuuta 2011
Nemesis by Lindsay Davis
Lindsay Davis on julkaissut vuosien varrella jo 20 Falco-romaania (ensimmäinen vuonna 1989), antiikin Roomaan sijoittuvia seikkailukertomuksia, jotka eivät ole niin kovin erilaisia muihin genren tuottamiin opuksiin verrattuna. Ainakaan tämän viimeisimmän, Nemesiksen (2010), perusteella. Puhdasopillisestihan sarja olisi pitänyt aloittaa alusta, mutta kun tämän käsiini systeriltä sain, hyppäsin mukaan. Varmasti olisi kuitenkin saanut tästäkin enemmän irti, jos olisi pikkuhiljaa tutustunut Falcoon ja hänen perheeseensä ja varsinkin arkkiviholliseen, PääVakooja Anacritekseen.
Tässä kirjassa ensin lyödään Marcus Didius Falcoa, varhaiseen keski-ikään ennättänyttä yksityisetsivää ja vakoojaa, tuplasti elämän lekalla päähän ja sitten avataan hyvän onnen hanat. Kaikkien privaattielämän pulmien lisäksi pitäisi alkaa selvitellä rituaalinomaisesti teloitettujen kansalaisten murhaajaa, vaikka keissiä hamuaakin itselleen juurikin tuo edellä mainittu mulkerovaklari. Sitten seikkaillaan niin rämemailla kuin Rooman kaduilla ja loppuhuipennus olisikin ehkä juurikin näille sarjan faneille ehkä merkityksellisempi kuin miten sen itse koin.
Kieli on sujuvaa ja ilmeisesti historiakin ihan pätevää, joskus tosin jotkut selvästi nykyaikaiset puhekielen ilmaisut pistivät silmään ja soivat ikävästi kielikorvassa. Tosin tässä saattaa olla kyse ihan kirjailijan tahallisesta lapsuksesta. Vähän raakaa on meno on tämän tarinan mukaan meininki antiikissa ollut, tosin hennon väittää, että todellisuus on varmaan ollut vielä raaempaa... Ainakin kaikille ei-kansalaisille, naisille, lapsille, vangeille. Eli, periaatteessa melkein kaikille.
Kirja sopii genren ystäville ja dekkarimakuaan laajentaville.
Palaan mahdollisesti sarjan muihin osiin myöhemmin, mutta nyt siirryn listassa kohtaan Super Cooperators ja uppoudun altruismin ja evoluution aina niin kiehtovaan maailmaan!
perjantai 8. heinäkuuta 2011
The Enchantment of Lily Dahl by Siri Hustvedt
Blogausmiljöönä tällä kertaa kehyskunnassa sijaitseva terassi, mukissa Cokis Zeroa ja folionyytissä taivaallista kasvista (ja meetvurstia, totta kai).
TEOLD on Siri Hustvedtin toinen romaani ja se on käännetty suomeksi nimellä Lumous. Kirja on julkaistu jo 1996 ja se on kokenut toisen tulemisen sen jälkeen kun kirjailija syöksyi maailmanmaineeseen What I Loved –teoksella. Kirja on ollut myös Hesarin lukupiirin kuukauden kirja ja siitä on kirjoitettu suunnilleen kaikki mahdollinen, niinkuin aina yleensä, mutta kaikesta huolimatta ja vielä mielelläni pakotan lukijakunnan kurkusta alas oman näkemykseni.
Nautittavuusakselilla kirja humpsahtaa plussan puolella. Allekirjoittaneelle tärkeintä lukemisessa on tunnelma, stimmung, fiilarit jotka tarinasta heräävät. Teos voi olla rakenteellisesti tai muutenkin hiukkasen pielessä ja vinossa kuin kesämies terassilla, mutta pelkästään onnistumalla tarinan tunnelman välittämisessä ollaan jo pitkällä. Tietysti epäuskottavuudet, karkeasti rakennetut karikatyyrihahmot, tönkähtelevä kieli ja muu lukemista haittaava himphapustelu murentaa myös tunnelman pohjaa, joten taitava kirjoittaja tulee olla, jos uskottavan maailman luomisessa voi onnistua. Lyhyesti sanottuna: jos lukeminen ei vituta, mahdollisuudet ovat olemassa. TEOLDssa voi aistia skandinaavisiirtolaisten jälkeläisten kansoittaman pikkukylän pysähtyneen, mutta silti elävän tunnelman ja jonkinlaisen myöhäisteini-ikäisen itsensä etsimisen vimman. Tästä kiitsat kirjailijalle.
Lily Dahl on nuori tyttö ja nuoreksi tytöksi hyvinkin analyyttinen, rohkea ja tietysti aivan saatanan hyvännäköinen. Rumista ei ilmeisesti saa irti ylevän oloista draamaa, inhorealistista proosaa lähinnä. Mutta koska on kuitenkin tosiasia, että maailmassa on myös ulkoisesti viehättäviä ihmisiä, Lilyllä on mahdollisuus olla jokseenkin uskottava hahmo ja jostain olinkin lukevinani että että hän olisi kirjailin nuoruuden alter ego. Kirjan tapahtumat myös sijoittuvat Hustvedtin lapsuuden kotikaupunkiin Minnesotassa.
On myös (ylläripylläri) eri komea kaupungista asti pikkukaupungin elämää ravistelemaan tullut kuvamaalarimieshenkilö, jonka hahmo jää hiukan ohueksi (oletettavasta lihaksikkuudesta huolimatta), mutta ihan perinteinen nuoria tyttöjä vaakatangoon taivutteleva thaitelia tämä ei silti ole. On myös vanhempaa rouvaa ja tietysti pikkukaupungin värikkäitä tyyppejä, juoruilijoita, koppihulluja ja äreitä dinerinisäntiä tietenkään unohtamatta.
Kirjassa kosketellaan monia samoja teemoja kuin Hustvedtin myöhemmissäkin teoksissa. Taiteen tulkintaa ja merkitystä, minuutta, tyttöjen välistä ystävyyttä, sheksuaalishuutta, naiseutta henkisesti ja, graafisenkin, fyysisesti. On myös doppelgänger-tematiikkaa, vinksahtanutta porukkaa, norjalais-amerikkalaista sielunmaisemaa.
Ja sitten on myös hiukkasen trillerinpoikasta, mutta ah niin turhaa, kliseistä ja ylimääräistä sellaista. Paljon luvataan tällä saralla, mutta vähän annetaan. Paljastusta ei tule tai ehkä tulee, mutta ei kovin tyydyttävästi, mutta vastaavasti ennalta-arvattavasti. Peruspainostavassa tunnelmassa oli jo ihan tarpeaksi, joten jos sitten aletaan leikkiä jännäriä, niin siihen olisi voinut lähteä ihan kunnolla ja omaperäisesti tai antaa tarinan soljua Lilyn elämäntarkoituksen etsimisen painolla.
Tätäkin Hustvedtia lukiessa tuli mieleen, että miksi niin ohueen pitää sisällyttää niin paljon, langanpätkiä tuolta täältä ja vaikka keritään, itse kerää ei sitten olekaan. Sama tuli mieleen lukiessani The Summer without Men:iä (2011), jossa siinäkin olisi ollut aineksia paljon pitempään ja monitahoisempaan teokseen, mutta viimeksi mainitussa pätkien siroittelu toimi ehkä kuitenkin hieman paremmin kuin TEOLDssa. Tätä lapsusta lukuunottamatta tarina pysyy kuitenkin kasassa ja nautittavana loppuun asti.
Ja niin mielenkiintoista olisikin tietää, mitä tästä olisi ajatellut, jos olisi saanut luettavakseen ilman, että tietäisi kuka tämän on kirjoittanut ja mitä myöhemmin on samalta tekijältä lukenut. Myöhemmän suuruuden valossa kun on helppo joidenkin menneiden heikkouksien antaa pysyä pimeydessä. Mutta turha sitä enää murehtia, minkäs kirja kontekstilleen voi. Nopeasti luettavaa, tiivistunnelmaista teosta voi suositella ainakin kaikille lomalaisille ja varsinkin Hustvedt-faneille.
tiistai 28. kesäkuuta 2011
Kesän lukulista
Ihminen ei elä yksin leivästä, vaan limpun lisäksi listoista. Listat pyörittävät maailmaa ja jäsentävät hajanaisesta aivotoiminnasta kärsivien Pinniasiahenkilöiden repaleista kuvaa tehtävyyksistä.
Ja koska en ikinä lue sitä mitä pitäisi, niin päätin sitten, että sen mitä luen minun on pitänytkin lukea. Ja kesällä 2011 aion lukea listalta. Listan kirjat on koottu kotikirjaston koluamattomista helmistä, sillä huolestuttavasti huojuvien kirjapinojen keskellä elävänä olisi jokseenkin tarpeellista myös nostaa luettujen kirjojen prosenttiosuutta kokonaisuudesta.
Ja tämän kiehtovan alustuksen jälkeen, tässä se nyt on:
(KAUNO)KIRJALLINEN LISTAUS KESÄLLE 2011
Nemesis
Lindsay Davis
2010
Troublesome Words
Bill Bryson
1984
The House at Riverton
Kate Morton
2006
Pride and Prejudice
Jane Austen
1813
Ihmissuhteita
Martti Paloheimo
1973
Tiikerikissa
Giuseppe Tomasi di Lampedusa
1958
Yksinäisenä muttei yksin
Wilhelmina (Hollannin prinsessa, aikoinaan myös kuningatar)
1959
Lost in the American City-Dickens, James and Kafka
Jeremy Tambling
2001
Super Cooperators
Martin Nowak with Roger Highfield
2011
Joyce Carol Oates
We were the Mulvaneys
1996
Kotimainen nykykirjallisuus loistaa poissaolollaan, mutta loistakoon valollaan sitten vaikka syksyä.
Tällä hetkellä kesken on Siri Hustvedtin The Enchantment of Lily Dahl ja jos se sykähdytti, siitä saatte lukea sitten täältä.
Ja koska en ikinä lue sitä mitä pitäisi, niin päätin sitten, että sen mitä luen minun on pitänytkin lukea. Ja kesällä 2011 aion lukea listalta. Listan kirjat on koottu kotikirjaston koluamattomista helmistä, sillä huolestuttavasti huojuvien kirjapinojen keskellä elävänä olisi jokseenkin tarpeellista myös nostaa luettujen kirjojen prosenttiosuutta kokonaisuudesta.
Ja tämän kiehtovan alustuksen jälkeen, tässä se nyt on:
(KAUNO)KIRJALLINEN LISTAUS KESÄLLE 2011
Nemesis
Lindsay Davis
2010
Troublesome Words
Bill Bryson
1984
The House at Riverton
Kate Morton
2006
Pride and Prejudice
Jane Austen
1813
Ihmissuhteita
Martti Paloheimo
1973
Tiikerikissa
Giuseppe Tomasi di Lampedusa
1958
Yksinäisenä muttei yksin
Wilhelmina (Hollannin prinsessa, aikoinaan myös kuningatar)
1959
Lost in the American City-Dickens, James and Kafka
Jeremy Tambling
2001
Super Cooperators
Martin Nowak with Roger Highfield
2011
Joyce Carol Oates
We were the Mulvaneys
1996
Kotimainen nykykirjallisuus loistaa poissaolollaan, mutta loistakoon valollaan sitten vaikka syksyä.
Tällä hetkellä kesken on Siri Hustvedtin The Enchantment of Lily Dahl ja jos se sykähdytti, siitä saatte lukea sitten täältä.
The Tell-Tale Brain by V.S Ramachandran
Psykologian harrastelijaopiskelijalle on tietysti mahdotonta olla poistamatta näinkin himoittavasti takakannessa kuvailtua opusta:
....Taking us to the frontiers of neurology, through stories that are by turns moving, funny and disturbing but always informative and utterly fascinating, The Tell-Tale brain reveals what the most extreme pathologies can teach about human nature.
Joten kassan kautta lentokenttäshopista ulos, muuta ei voinut.
Kirjassa käydään läpi tekijän pitkän tutkimusuran varrella keräämiä havaintoja aivoista ja niiden toiminnasta. Se kuvailee ja avaa niin haamuraajojen omituista oireyhtymää, aina yhtä kiehtovaa synestesiaa, kielen kehittymistä, tietoisuuden ja luovuuden ilmentymiä ja lähtökohtia. Kirjoittaja on asiantuntija alallaan ja tiedemies henkeen ja vereen, mutta teksti on kirjoitettu sellaiselle, jolla ei mahdollisesti ole paljonkaan kokemusta aihealueesta. Se on ymmärrettävää tiettyyn pisteeseen asti ja allekirjoittanut kylmästi hyppeli niiden kohtien yli, joiden hahmottamista ei tradenomin opinnoissa juuri korostettu. Se ei haitannut lainkaan; perusidean löytäminen oli helppoa ja samalla pyörryttävän kiihdyttävää. V.S Ramachandran ei kaihda pitkällekään ulottuvien päätelmien tekemistä ja arvailee rohkeasti mitä alustavat tutkimustulokset voisivat tarkoittaa. Kaunokirjallisuus ja tieteellisyys yhdistyvät mielettömään elämän kauneuden kokemisen ymmärtämiseen ja ymmärtämättömyyden ymmärtämiseen, kun kuvaillaan sitä, miksi meistä on tullut olentoja, jotka niin vahvasti reagoivat taiteeseen ja esteettisyyteen ja siihen toiminnassaan pyrkivät.
V.S Ramachandran on myös peilineuronifani. Nuo neuronit, joita hän vaatimattomasti kutsuu sivilisaation rakentajiksi (the neurons that shaped civilization) löytyvät hänen mukaansa niin myötätunnon ja sitä kautta ihmisyyden ja ihmiseksi oppimisen takaa ja niiden häiriöt selittävät monen monituisia oireyhtymiä, ei vähimpänä autismia. Peilineuronit ja niiden perustalle luodut teoriat ovat tämän hetken muoti-ilmiö ja hermosoluperheen lempilapsia ja sen takia niiden laajaa käyttöä kaiken selityksenä on kritisoitu ja myös vähäisen tutkimustiedon takia ei koko tiedeyhteisö ole täysin samaa mieltä niiden merkityksestä Harrastelijana en mene tähän syvemmin, kuin mainitsemalla, että hartaalla mielenkiinnolla seuraan tulevaisuuden tutkimustyön tarjoamia tietohippusia näistä äärimmäisen kiehtovista soluista ja niiden vaikutuksesta siihen miten me ihmispolot tätä maailmaa yritämme ymmärtää.
V.S Ramachandran on aika jehu neurologien khuuleissa piireissä. Hän on, pardon now vaan tulee löntööksi kun en ole ihan varma miten nämä kaikki termit oikeaoppisesti härmälle kääntyvät, Director of the Center for Brain Cognition, Distinguished Professor with Psychology Department and Neurosciences Program at the University of California and adjunct professor of biology at the Salk Institute. Siinä on miehen titteleillä mittaa, jollen sanoisi, ja onpahan herra muutaman uraauurtavan tutkimuksen pakertanut kasaan ja on auktoriteetti mm. haamuraaja-ilmiön (a.k.a aavekipu) ja synestesian alalla.
Tähän kirjaan tulen palaamaan vielä, jahka opiskeluni edistyvät ja uskon saavani teoksesta paljon enemmän irti kun plakkarissa on tuota ymmärrystä ja sanastoa alalta ripauksen enemmän kuin tällä hetkellä. Senkään takia en tässä arvostelussa avannut teorioita sen enempää; niiden sulatteluun menee tovin verran. Mutta tämä sopii ehdottomasti kaikille, koska, lyhyesti, meillä kaikilla on aivot. Enough said.
....Taking us to the frontiers of neurology, through stories that are by turns moving, funny and disturbing but always informative and utterly fascinating, The Tell-Tale brain reveals what the most extreme pathologies can teach about human nature.
Joten kassan kautta lentokenttäshopista ulos, muuta ei voinut.
Kirjassa käydään läpi tekijän pitkän tutkimusuran varrella keräämiä havaintoja aivoista ja niiden toiminnasta. Se kuvailee ja avaa niin haamuraajojen omituista oireyhtymää, aina yhtä kiehtovaa synestesiaa, kielen kehittymistä, tietoisuuden ja luovuuden ilmentymiä ja lähtökohtia. Kirjoittaja on asiantuntija alallaan ja tiedemies henkeen ja vereen, mutta teksti on kirjoitettu sellaiselle, jolla ei mahdollisesti ole paljonkaan kokemusta aihealueesta. Se on ymmärrettävää tiettyyn pisteeseen asti ja allekirjoittanut kylmästi hyppeli niiden kohtien yli, joiden hahmottamista ei tradenomin opinnoissa juuri korostettu. Se ei haitannut lainkaan; perusidean löytäminen oli helppoa ja samalla pyörryttävän kiihdyttävää. V.S Ramachandran ei kaihda pitkällekään ulottuvien päätelmien tekemistä ja arvailee rohkeasti mitä alustavat tutkimustulokset voisivat tarkoittaa. Kaunokirjallisuus ja tieteellisyys yhdistyvät mielettömään elämän kauneuden kokemisen ymmärtämiseen ja ymmärtämättömyyden ymmärtämiseen, kun kuvaillaan sitä, miksi meistä on tullut olentoja, jotka niin vahvasti reagoivat taiteeseen ja esteettisyyteen ja siihen toiminnassaan pyrkivät.
V.S Ramachandran on myös peilineuronifani. Nuo neuronit, joita hän vaatimattomasti kutsuu sivilisaation rakentajiksi (the neurons that shaped civilization) löytyvät hänen mukaansa niin myötätunnon ja sitä kautta ihmisyyden ja ihmiseksi oppimisen takaa ja niiden häiriöt selittävät monen monituisia oireyhtymiä, ei vähimpänä autismia. Peilineuronit ja niiden perustalle luodut teoriat ovat tämän hetken muoti-ilmiö ja hermosoluperheen lempilapsia ja sen takia niiden laajaa käyttöä kaiken selityksenä on kritisoitu ja myös vähäisen tutkimustiedon takia ei koko tiedeyhteisö ole täysin samaa mieltä niiden merkityksestä Harrastelijana en mene tähän syvemmin, kuin mainitsemalla, että hartaalla mielenkiinnolla seuraan tulevaisuuden tutkimustyön tarjoamia tietohippusia näistä äärimmäisen kiehtovista soluista ja niiden vaikutuksesta siihen miten me ihmispolot tätä maailmaa yritämme ymmärtää.
V.S Ramachandran on aika jehu neurologien khuuleissa piireissä. Hän on, pardon now vaan tulee löntööksi kun en ole ihan varma miten nämä kaikki termit oikeaoppisesti härmälle kääntyvät, Director of the Center for Brain Cognition, Distinguished Professor with Psychology Department and Neurosciences Program at the University of California and adjunct professor of biology at the Salk Institute. Siinä on miehen titteleillä mittaa, jollen sanoisi, ja onpahan herra muutaman uraauurtavan tutkimuksen pakertanut kasaan ja on auktoriteetti mm. haamuraaja-ilmiön (a.k.a aavekipu) ja synestesian alalla.
Tähän kirjaan tulen palaamaan vielä, jahka opiskeluni edistyvät ja uskon saavani teoksesta paljon enemmän irti kun plakkarissa on tuota ymmärrystä ja sanastoa alalta ripauksen enemmän kuin tällä hetkellä. Senkään takia en tässä arvostelussa avannut teorioita sen enempää; niiden sulatteluun menee tovin verran. Mutta tämä sopii ehdottomasti kaikille, koska, lyhyesti, meillä kaikilla on aivot. Enough said.
lauantai 20. marraskuuta 2010
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)